Tenoriteatteri
Lasse K-V Reijomaa
Kolkankatu 11 as 4
15140 LAHTI
p. 050 586 2954
reijomaa@pp.phnet.fi



 

ÄIDIN VAROITUKSET, SETAMIEHET JA SIVARIT

Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan miesjaoston seminaarissa 1990 –luvulla Setan edustaja osoitti toista miestä ja puhui puolisostaan; glups! Pitkät linjat liikahtivat minussa.

Kun 14 –vuotiaana lähdin Ruotsiin kesätöihin, niin äitini – ammatiltaan kätilö – sanoi, että siellä on ”sellaisia miehiä”, varo niitä. En hämmennyksessäni ymmärtänyt, mistä hän puhui. Sittemmin vasta teologina minua opastettiin syvemmän ymmärryksen lähteille, mutta hämmennys jatkui; mitä tämä homojuttu oikein on? Jokin tässä kaikessa sekä kiehtoi että pelotti.

 

Me ennen sotia syntyneet olemme käyneet näissä asioissa pidemmän kaavan kautta.

Olen ollut onnekas; olen saanut työnohjausopinnoissa kirkon sairaalasielunhoitajien ja perheneuvojien opetusta ihmiselämän mittasuhteista; olen lukenut oppineiden teologien tutkimuksia Raamatun viittauksista homouteen; olen kyennyt irtautumaan  raamattunäkemyksen juupas – eipäs asetelmasta; olen ollut miesjaoston matkoilla yhdessä homomiesten kanssa ja tutustunut heihin; olen miestyössä keskustellut sekä miesten että naisten kanssa elämän peruspohjan tasolla; olen ollut jakamassa sitä sakeata surua ja mustaa murhetta, kun itsemurhan tehneen homopojan vanhemmat puhuvat kipeää totta armottomista asenteista; olen ollut rikosten ja riita-asioiden vapaaehtoisena sovittelijana kohtaamassa sitä äärimmäisen sitkasta  katkeruutta, kun pojat ovat sähköisessä mediassa nimitelleet miesopettajaansa homoksi; ja tunnistan läheisiksi ystävikseni miehiä, joka ovat – kuten sanonta nyt kuuluu – homoja.

 

Ja entäs nämä sivarit sitten? Isäni ei monella sanalla kuvannut palvelustaan 1920-luvun ratsuväessä aseettomana miehenä, mutta syvältä kuulen, että vakaumus oli ankarin mitoin punnittu. Kun nyttemmin laajenevassa sukupiirissäni on siviilipalveluksen suorittaneita, niin heissä olen silmän tasalla kohdannut luovaa maskuliinisuutta ja miehistä hellyyttä perheitään kohtaan. Aika velikultia hekin.

 

Kun äitini siis kuusi vuosikymmentä sitten varoitti ”sellaisista miehistä” ja pisti reppuni sivutaskuun myös Päivän Tunnussanan, niin siinä oli rakastavaa huolenpitoa silloisen ymmärryksen valossa.  Minun ja monien ikäisteni on täytynyt kulkea pitkä tie uuteen paineettomaan ymmärrykseen. Ja säilyttää samalla rakastava huolenpito.

 

Lasse Reijomaa

pastori (el.)

Lyömättömän Linjan ja Miessakkien perustajajäsen


ISÄN TEHTÄVÄ ON VIEDÄ LAPSI MAAILMAAN

Toimin täällä Lahdessa vapaaehtoisena sovittelijana. Siltä istuimelta näen riipaisevan selvästi erään asian: Kun alaikäisellä lapsella menee huonosti, lähes aina isä on poissa lapsen arjesta. Ei siis tule sovittelukeskusteluun. Ja aina, aina kun (ero)isä on paikalla, käytän omalla loivalla tavallani pienen puheenvuoron, jossa kehun tässä ja nyt mukana olevaa isää. Huomaan, että kaikkia – myös äitejä ja välillä tarpeellisia tulkkeja – liikuttaa tämä sananen. Miehet katsovat minuun kysyvästi; olenko tosissani. Olen. Lähtiessä miehet puristavat kättäni aika lujaa.

 

Paljo puhe nuorten syrjäytymisestä on minun korvissani jotenkin ylhäältäpäin katsovaa ja luokittelevaa virkakieltä. Voin oman kouluaikaisen sekoiluvaiheeni antamalta elämyspohjalta yhä tunnistaa nuoren ihmisen huikean hädän; saatavilla olevan isän tarve on pysyvää. Isäni tarttui ratkaisevassa kohdassa (13 v.)niskaani, pääsin kiinni tasoni mukaiseen oppimiseen. Se riittää syyksi muistaa isääni kunnioituksella. Kaikki niin ihmeesti hokevat, että ei saa syyllistää ketään: minun mielestäni meidän miessakkilaisten täysipäisten miehen elämän asiantuntijoiden tehtävä on myös sanoa selvään, että moni mies laiminlyö isänä olemisen perustehtävän: olla mukana, kun lapsi harjoittelee voimaansa ja elämäänsä tottumista, omien mahdollisuuksiensa löytämistä. Siinä hommassa ei ole tarjolla suuria pikavoittoja, mutta siinä on paljon syvää tyydytystä myös miehelle itselleen.

 

Tasa-arvoasian miesjaostossa aikanaan puhuimme paljon isän roolista, ja näen kaiken hyvin selvästi: miehen, isän tärkein tehtävä siittämisen jälkeen on irrottaa lapsi äidistään, viedä pentu pesästä ulos katselemaan ja kokemaan maailmaa.

Saan olla onnellinen mies, kun sukupiirini nuoret isät jotenkin aika vaistomaisen varmasti vievät lapsiaan uimaan ja retkelle, opettavat ajamaan pyörällä ja hiihtämään, käyttäytymään muut huomioivalla tavalla ravintolassa, teatterissa ja elokuvissa, tavaamaan vaikeita sanoja, käymään julkisessa vessassa, kävelemään pelotta mutta valppaina sekä liikenteessä että luonnossa. Tämä ei ole kallista välineurheilua, vaan aineettomien lahjojen antamista.

 

Ja nyt, kun 11 lasta kutsuu minua isoisäksi, minulle mahdollinen mukanaolo

0 – 16 -vuotiaiden elämässä on kaikessa tavallisuudessaan hyvin toimiva sapluuna.

Tämä kaikki tekee minut onnelliseksi vanhenevaksi mieheksi.